Terveisiä pimeästä laaksosta

Tämän vuoden uutuudet ovat nyt painossa, ja kohta täällä. Olen niin iloinen, että sain tehdä nämä työt. Keväällä koko elämä tuntui ihan ylipääsemättömän vaikealta, ja nyt olen vaan hämmästynyt siitä että minusta sittenkin tuli vielä kuvia ulos :)
Olen täällä varmaan ennenkin puhunut peloistani kaikkea mahdollista kohtaan, ja tämän vuoden alussa ahdistus kasvoi sellaisiin mittoihin että minun oli pakko tehdä jotain. En vaan kerta kaikkiaan jaksanut itseäni enää. Olin kuullut mindfullness-tekniikasta, ja se kuullosti juuri siltä mitä tarvitsisin: kuinka ihanaa olisi oppia elämään ajatustensa kanssa. Etsiessäni tietoa törmäsin Eckhart Tolleen, ja nyt olenkin ollut ihan uudella tiellä siitä asti.
Minähän olen ollut ihminen joka uskoo tietoon, ja tieteeseen pelastajana. Vaikka olen säilyttänyt lapsen uskoni ja pidän itseäni uskonnollisena ihmisenä, niin henkisyys on kuitenkin ollut minulle aika vierasta. Tunnustan että kaikenlaiset kokemuspohjaiset jutut ovat olleet minulle vähän epämääräistä hihhuleiden touhua. Mutta nyt olenkin siis yhtäkkiä henkisellä matkalla.
Kysymykset elämän tarkoituksestahan tulevat yleensä ihmisen mieleen tässä keski-iässä, tai viimeistään silloin kun kuolema  käy lähellä. Yleisestikin elämän tarkoituksen etsintä on koko ajan yhä enemmän esillä. Miljoonat ihmiset haluavat hypätä oravanpyörästä pois. Mitä järkeä tässä maailmassa oikeastaan on? Echart Tollen mukaan tässä maailmassa ei ole mitään järkeä, se on kertakaikkiaan hullu. Sairas ja ihana, korvaamaton ja täysin merkityksetän samaan aikaan. Ja niin sen kuuluukin olla. Meidän tehtävämme on vain hyväksyä se sellaisena kuin se on. Meidän ei tarvitse hyväksyä nälkäänäkeviä lapsia tai kärsiviä elämiä. Mutta tämän hetken omassa elämässämme me voimme hyväksyä, ja siitä alkaa kaikki muutos.
Minut pysäytti Tollen kirjoissa (Läsnäolon voima, Uusi maa, Tyyneys puhuu) se että tunnistin heti niistä itseni. Tuntui siltä kuin joku olisi sytyttänyt lampun päässäni ja näyttänyt sen mikä on aina ollut siellä, mutta piilossa. Tollen mukaan kaikki ihmisen kärsimys johtuu pohjimmiltaan pelosta, ja sen minä jo tiesin. Nyt siis olen tiellä pelon hyväksymiseen sellaisena kuin se on: yleisinhimillisenä tunteena, joka viipyy minussa jonkun aikaa ja sitten kuolee pois. Niinkuin kaikki muukin täällä maailmassa.
Paljon on jo muuttunut. Luonto, joka aikaisemmin merkitsi minulle lähinnä liian kylmää tai kuumaa ilmaa, ja kaikenlaista pientä epämukavuutta, on tullut minulle ihan hirveän tärkeäksi.  :) Ja tunteista puhuminen on ollut minulle aina ihan hirveän vaikeaa, itse asiassa en ole oikeastaan koskaan puhunut niistä kenellekään. Tunteeni ovat olleet minusta niin pöyristyttävän inhottavia, omituisia ja vaivaannuttavia että olen pitänyt ne visusti omana tietonani. Ja nyt siis puhun tunteistani, ja se kyllä auttaa päästämään niistä irti. Aikamoinen muutos! :)
Nyt kun katson kaikkia töitäni uusin silmin, niin tajuan että se mistä en ole osannut puhua, ja mikä ei edes ole tullut ajatuksiini saakka,  on kaikki niissä. Olen aina tiennyt että minulla itselläni on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä sen kanssa minkälainen kuvasta lopulta tulee. Kun pääsee luovaan tilaan on lopputulos aina yllätys: Minäkö tuon tein? Monesti ihmiset kysyvät minulta että mistä nämä ideat tulevat. Yleensä olen vastannut etten tiedä, tai jos tietäisin, niin tämä olisikin helppoa. Kuvat ovat vaan syntyneet tekemällä ne. Mitähän tapahtuu nyt, kun tiedän mistä kuvat tulevat? Voisiko kaikesta tulla helpompaa?
UUTUUDET 2014